“Ja täällä sitten on se huone joka rouvaa tietysti eniten kiinnostaa, eli keittiö.”
En unohda shanghailaisen kiinteistönvälittäjän lausetta koskaan. Hän lausui sanat ilman ironiaa, ystävällisesti hymyillen, ja ne kolahtivat pohjoismaiseen tasa-arvoon tottuneeseen sieluuni. Minusta oli juuri tullut trailing spouse, komennuspuoliso. Uuden roolini alussa tällaiset kommentit aiheuttivat minussa voimakkaan vastareaktion. Myöhemmin olen oppinut naureskelemaan vastaaville letkauksille.
Ulkomaankomennus keikauttaa parisuhteen dynamiikan, varsinkin jos lähtömaassa molemmat ovat olleet työssäkäyviä. Monissa Euroopan ulkopuolisissa maissa työn jatkaminen ei ole komennukselle mukaan lähtevälle puolisolle mahdollista, esimerkiksi työlupien vaikean saannin vuoksi. Ennen lähtöäni Kiinaan kirjoitin gradua ja tein kahta osa-aikatyötä, joten lapsiperheen arkemme jakautui pakostakin varsin tasapuolisesti. Nyt kiinteistönvälittäjä piti minua taitai’na eli kotirouvana, ja siinä riitti sulateltavaa.
Jo ensimmäisen viikon aikana uudessa maassa olin kuitenkin kiitollinen siitä, että puolisoni pitkien työpäivien aikana minulla oli mahdollisuus luoda mahdollisimman pehmeä lasku arkeen meille kaikille. Minulla ei ollut kiirettä töihin, joten saatoin ilman stressiä etsiä koulupukujen säädökset täyttäviä mustia nahkakenkiä lapsille pitkin miljoonakaupunkia, jossa mikään ei ollutkaan googlattavissa. Selvitin mistä löytyi vähäkemikaalisia ruokatuotteita, mitkä vihannekset kannatti huuhdella omenaviinietikalla (kaikki mitä ei kuorita, mutta oikeastaan varmuudeksi nekin), ja miten ihmeessä asiat pyörivät uudessa asuinpaikassamme.
Siinä missä kotirouvan leima aluksi tuntui ahdistavalta, huomasin nopeasti, että expat-perheiden elämässä tarvittiin välttämättä yksi taitai saamaan arki pyörimään. Salaisuus taitaa olla tasapainossa; kummankin tulee arvostaa toisen panosta. Meilläkin tämän vaa’an balanssiin saamiseen ja uusien roolien hahmottamiseen meni toki hetki. Uutta arkea rakentaessa meille valkeni, että ulkomaankomennukset ovat koko perheen tiimityötä. Vaikka välillä arki saattaakin tuntua paluulta 1950-luvulle, ei se tarkoita ettei se olisi täyttä, tärkeää ja hyvää.
Expat-vuosieni aikana huomasin myös, kuinka kotirouvaksi leimaantuminen pelotti eniten meitä pohjoismaalaisia, ja että me niitä leimoja itsellemme hanakimmin asetimme. Esimerkiksi brasilialainen ystäväni ei ymmärtänyt ollenkaan tuskasteluani. “Hän tekee omaa työtään ja sinä tätä, pyörisikö teidän perheenne arki ilman jommankumman panostusta? Miksi ihmeessä kiirehdit takaisin töihin?”
Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin eläessämme Suomessa kahden kokopäiväisesti työssäkäyvän aikuisen perhearkea, tuntuvat taitai-vuodet kaukaisilta. Pesukone pyörii jälleen kahden aikuisen toimesta. Joskus ruuhkabussissa brasilialaisen ystäväni sanat palaavat mieleeni ja hymyilyttävät.
Teksti: Elina Uusitalo
Elina Uusitalo on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän on aiemmin työskennellyt opintojensa ohessa mm. viestinnän ja koulutuksen parissa. Hän on asunut perheensä kanssa Kiinassa ja Yhdysvalloissa. Elina Uusitalo on pitänyt Kirjeitä Shanghaista -blogia.
Perhe maailmalla -blogi
Elina Uusitalon artikkeleja ja kolumneja Perhe maailmalla -blogissa:
Ulkosuomalainen kulttuurien välissä (25.2.2020)
Kuin rinnakkaistodellisuussa (28.4.2020)
Arjen paletin rakentaminen tyhjästä uudessa asuinmaassa (5.8.2020)
Liian vieras vai vähiten vieras? (20.1.2021)
Esineet – koti (9.4.2021)
Ulkomaankomennuksen aikakaari (19.5.2021)
Kaksi paluumuuttoani – yhä mukanani (20.10.2021)