Kolumni: Liian vieras vai vähiten vieras?

Uskon, että yksikään ulkosuomalainen ei voi kokonaan välttyä irrallisuuden tunteelta. Asuinmaassa ei koskaan voi solahtaa aivan sataprosenttisesti paikallisväestöön. Vaikka aksentti ajan myötä haalistuisikin, ei juurille käy niin.

Blogi-Uusitalo-freestocks-unsplash.jpg

Loppukesästä tein taas lähtöä.

Pakkasin tavaroita, jälleen väliaikaiseksi osoittautuneessa kerrostaloasunnossa. Kesken tyhjiöpussien imuroinnin luin Ijeoma Umebiyuon runon Diaspora blues.

So, / here you are / too foreign for home / too foreign for here. / never enough for both.
– Ijeoma Umebiyuo: Diaspora –

[Suomeksi kutakuinkin: Joten, / tässä sinä olet / liian vieras kotiisi / liian vieras tänne. / koskaan et riittävä molempiin.]

Rivit pysäyttivät. Kuin joku olisi nähnyt minut, matkalaukut, kaksi kotiani ja ymmärtänyt.

Koko kesän minusta oli tuntunut hieman irralliselta. Muukalaiselta, joka oli ilmestynyt yllättävänä paluumuuttajana Suomeen keskelle pakkasia. Ja sitten, kuin varkain, olinkin taas pakkaamassa laukkujani Kiinaan. Maahan, jossa minulla on myös koti aamutossuineen ja kahvinkeittimineen. Lähikaupat, ystäväpiiri ja arkikiireet.

Uskon, että yksikään ulkosuomalainen ei voi kokonaan välttyä irrallisuuden tunteelta. Asuinmaassa ei koskaan voi solahtaa aivan sataprosenttisesti paikallisväestöön. Vaikka aksentti ajan myötä haalistuisikin, ei juurille käy niin.

Kaipuussaan sitä päätyy etsimään ruisjauhoja pitkin kaupunkia, vaikka olisi surkea leipuri. Toisaalta paluumuuttajien ja ulkosuomalaisten suosikkipuheenaiheisiin kuuluu hämmästellä ja vitsailla, miten suomalaisesta näkökulmasta hassuja tapoja itseen onkaan tarttunut. Minäkin ojentelin pitkään kelakortteja kahdella kädellä, hamusin syömäpuikkoja ja etsin bock choy –kaalia ympäri Tamperetta.

Kiinassa olen niin silmiinpistävän ulkomaalainen, että on turhaa esittääkään muuta. Kotoisuuden tunne löytyy kansainvälisistä yhteisöistä – kuten naapurustostamme, jossa kaikki muutkin ovat muukalaisia. ”Tavallista” tai ”perinteistä” ei ole. Kerrostalomme käytävillä leijailee niin naan-leivän, riisin, hapanleivän, thaimausteiden kuin pohjoismaalaisen pullankin tuoksu (valitettavasti ei koskaan meidän keittiöstämme).

Lasten koulubussin pysäkillä heipat toivotetaan ehkä kymmenellä kielellä. Kun bussi on lähtenyt, eräs nainen kertoo tulleensa viime yönä tädiksi. Ihailemme kännykän ruudulta pientä ihmisenalkua ja me kaikki koemme onnittelujen lomassa vihlaisevaa myötätuntoa. Hänen ei tarvitse selitellä, me tiedämme miltä ikävä voi tuntua.

Siinä me olemme, keskenämme vähiten vieraita.

Teksti: Elina Uusitalo

Kirjoittaja on koulutukseltaan filosofian maisteri. Hän on tarinankertoja ja viestijä, joka asuu tällä hetkellä Shanghaissa perheensä kanssa. He ovat nyt toisella ulkomaankomennuksellaan, aiemmin he asuivat Yhdysvaltojen etelässä. Kirjoituspuuhien ulkopuolella hän leikkii koiransa kanssa, pelaa tennistä ja kuskailee lapsiaan skootterilla. Kirjoittaja pitää Kiinassa asumisesta ja ulkosuomalaisuudesta Kirjeitä Shanghaista -nimistä blogia