Koen tarpeelliseksi pysähtyä hetkeksi ja pohtia minäkuvaani. Minäkuvaa kannattaa mielestäni jokaisen tarkastella aika ajoin, mutta etenkin (paluu)muuttotilanteessa. Isälläni on tapana sanoa, että kannattaa katsoa peiliin. Itse haluan kuitenkin katsoa sisäänpäin.
Itsetutkiskelun paikka
Ovatko identiteettini ja luonteenpiirteeni muuttuneet maailmalla? Kuka minä oikeastaan nyt olen?
Olen edelleen ihan sama Jenny kuin ulkomailla asuessani ja aikanaan Suomessa varttuessani: Kuljen omaa polkuani, hieman pääväylän sivussa, kohti ikiomia tavoitteitani. Omalla tyylilläni ja pilke silmäkulmassa – pitäen samalla tiukasti kiinni itselleni tärkeistä ihmisistä, olivatpa he lähelläni tai kaukana.
Olen edelleen avoin, iloinen ja ehdottoman luotettava. Luonteeni on ilman muuta kehittynyt paljon matkan varrella, harkintakykyni, kärsivällisyyteni ja varautumiskykyni ovat lisääntyneet hurjasti. Minusta on kehittynyt erittäin positiivinen. Myös kielitaitoni ja kulttuuritietoisuuteni ovat kehittyneet.
Olen oppinut näkemään erilaisuudessa rikkauden. Uteliaisuus uusia asioita kohtaan, jatkuva oppiminen ja halu kerätä kokemuksia eivät ole muuttuneet mihinkään. Kuljen edelleen jalat tukevasti maassa, mutta pää vähän pilvissä. Rohkeutta riittää edelleen, vaikka muille jakaa. Enää en kuitenkaan lähtisi rinkka selässä reissaamaan maailman toiselle puolelle ilman kännykkää, seuraamatta lainkaan uutisia.
Kadonnutta huumorintajua etsimässä
Paljon ominaispiirteitäni on siis säilynyt, mutta jotain olen myös kadottanut.
Tiedäthän tunteen, kun on kadottanut jotain, mitä tietää omanneensa roppakaupalla. Sitä ilman tulee vallan hyvin toimeen, mutta kun sen haluaisi löytää, ei edes tiedä, mistä alkaisi etsiä. Jäikö se maailmalle vai jo lähtiessäni Suomeen? Löytäisinkö sen nuoruuden ystävieni luota? Missä se oli mukana viimeksi? Mihin se oikein on kadonnut?
Ai mikä? No huumori!
En ensin itse huomannut sen vähentyneen, vaikka isäni alkoi huomautella asiasta. Ajattelin vain, että meillä on erilainen huumorintaju. Muutamaa vuotta myöhemmin väitti jo poikanikin, ettei minulla ole huumorintajua laisinkaan. Minulla oli ennen erinomainen huumorintaju, muidenkin mielestä hauskat jutut, ja kupliva, hersyvä, tarttuva nauru! Muistelen haikeudella, miten kanssani naurettiin kyyneleet silmissä niin, ettei loppua meinannut tulla.
Etsinnöistäni huolimatta en ole löytänyt huumoriani pinnaltani enkä sisältäni. Toisaalta nauruhermoni saa kutiamaan erilainen huumori kuin nuoruusvuosinani. Tuskin myöskään olen ainoa paluumuuttaja, johon suomalainen komiikka ei enää pure. Miksi olen huumorini mahdollisesti kadottanut ei ehkä olekaan niin tärkeä kysymys kuin voisikohan huumorin oppia uudelleen.
Minäkuvan tarkastelu ja sanoittaminen – Jennyn vinkit
- Mitkä ovat luonteenpiirteeni ja vahvuuteni?
- Missä olen hyvä ja mitä haluan itsessäni kehittää?
- Mitä haluan tehdä työkseni?
- Missä haluan asua ja miten elää?
- Mitkä ovat unelmani?
Näiden kysymysten äärelle kannattaa pysähtyä, ja ne on hyvä sanoittaa, sillä niistä voi olla paljon apua monissa elämämme valinnoissa.
Kolumnisarjan päätös
Tämä on neliosaisen kolumnisarjani päätösjuttu, jonka kirjoitin isänpäivänä.
On ollut ehkä jopa terapeuttista käsitellä omaa ja perheeni paluumuuttoa kirjoittamalla. Toisaalta tuntuu, kuin kirjoittaisi päiväkirjaa julkisesti.
Toivon, että lukijat ovat nauttineet henkilökohtaisen paluumuuttotarinani seuraamisesta, ja saaneet siitä jotain: uskallusta suunnitella paluumuuttoa, neuvoja, vertaistukea – tai muuten vaan kivan lukukokemuksen.
Muistakaa, että elämä on seikkailu ja täynnä monenlaisia kokemuksia!
Teksti ja kuva: Jenny Orphanou
Kirjoittaja on koulutukseltaan kasvatustieteen maisteri, jolle on kertynyt työkokemusta sekä yritysmaailmasta että valtionhallinnosta. Hän muutti heinäkuussa 2020 Helsinkiin kansainvälisen perheensä kanssa yli 20 ulkomaanvuoden jälkeen. Nykyään hän työskentelee Suomi-Seura ry:ssä asiantuntija- ja neuvontapalveluissa neuvojana. Hän on kokenut ulkomaille muuton, ulkomailla opiskelun, työskentelyn ja perheen perustamisen sekä paluumuuton. Hänelle tärkeitä asioita ovat urheilu, terveelliset elämäntavat, positiivinen ajattelu ja elinikäinen oppiminen.
Perhe maailmalla -blogi
Jenny Orphanoun kolumnisarja:
Takapihalta luistinradalle – paluumuuttajan ensimmäinen talvi (5.2.2021)
Perheen (paluu)muuttopäätös – itsestäänselvyys vai harkinnan arvoinen mahdollisuus (28.4.2021)
Vuosi paluumuutosta: toinenkin jalka kynnyksen yli (15.9.2021)