Minua nauratti, kun Facebook-ryhmässä ulkosuomalaiset laittoivat kuvia kaikista suomalaisista esineistä, joita heidän kotoaan löytyi: Muumimukeja, Fiskarsin saksia ja juustohöyliä, Marimekkoa, Iittalan tuikkukuppeja, pussilakanoita, verhoja… Monenlaisia tuttuja tuotteita, joita minunkin kotoani löytyi. Muistan ihmetelleeni joskus lentokentillä jättimäisiä muovitettuja matkatavaratorneja, jotka näyttivät olevan täynnä erilaisia ruokia ja tavaroita – nyt raahaan itsekin Suomen-matkoilta suklaata, salmiakkia, ruisleipää ja muita suomalaisia tuotteita.
Tutut maut ja tuotteet ehkä helpottavat koti-ikävää ja siirtymää maasta toiseen. Mutta milloin kotimaa-Suomi muuttuu ulkomaaksi ja nykyinen asuinmaa kotimaaksi?
Kahden maan välissä
Kävin ensimmäistä kertaa Kanadassa 15 vuotta sitten. Lähdin tänne miehen perässä. Seuraavat vuodet vietin kahden maan välissä: Suomi oli tuttu ja turvallinen, Kanada jännittävä. Koin uutuudenviehätystä ja ihmetystä. Ihastelin maisemia, laskin näkemäni mustakarhut, ihmettelin reservaatin pölyisillä teillä juoksevia koiralaumoja ja ränsistyneitä taloja. Kaupungissa käydessäni hörpin Tim Hortonsin kahvia ja kaupassa tunsin olevani kuin Liisa Ihmemaassa.
Pian todellisuus kuitenkin iski päin kasvoja.
Mieheni on Ojibway, asuimme eristyneessä intiaanireservaatissa metsän keskellä. Koska minulla ei ollut vielä pysyvää oleskelulupaa, en saanut hakea tai tehdä töitä. Ilman ajokorttia olin jumissa ja etäisyydet ovat täällä eri mittaluokkaa kuin pienessä Suomessa. Yritin päästä sisälle yhteisöön, osallistuin erilaisiin tapahtumiin bingoista kalastuskilpailuihin. Kavereita oli kuitenkin vaikea saada. Ihmiset olivat sisäänpäinlämpiäviä ja kaikilla oli jo omat piirinsä.
Mikään ei tuntunut toimivan samalla tavalla kuin Suomessa ja moni asia turhautti minua. Kahden maan välillä ramppaaminen alkoi väsyttää. En tuntenut kuuluvani mihinkään – olin ulkopuolinen joka paikassa.
”Villieläinten laskemisen olen lopettanut jo vuosia sitten (se ei tarkoita etteikö jokainen mustakarhu, susi, ilves tai kotka aiheuttaisi minussa ihastusta).”
Elämäni on täällä…
Oleskelulupaprosessin aloittaminen kesti. Tiesin, että prosessi olisi pitkä. Lisäksi minun oli päätettävä, että todella haluan tänne ja uskottava, että parisuhde tulee kestämään. Oleskelulupaprosessin läpikäyminen tarkoitti sitä, että jouduin tavallaan jättämään jäähyväiset Suomelle. En voinut asua kahdessa maassa enkä kahden maan välissä. Minun piti päättää, että elämäni on Kanadassa.
Uuteen maahan muuttaminen, kotoutuminen ja oman identiteetin rakentaminen on jatkuva prosessi. Oleskeluluvan saatuani kotoutuminen helpottui, koska pystyin hakemaan töitä. Onnekseni sain oman alani töitä reservaatin koulusta. Tutustuin kollegoihini, sain kavereita ja olin vihdoin Opettaja. Ensimmäisen lapsen synnyttyä astuimme uuteen elämänvaiheeseen. Kun muutimme muutamia vuosia sitten reservaatista lähikylään, tein aktiivisesti töitä ollakseni osa tätäkin yhteisöä. Olenkin löytänyt täältä samanhenkisiä ja samassa elämäntilanteessa olevia ystäviä.
Kanada alkoi tuntua hyvältä paikalta elää. Vertailin edelleenkin mielessäni Kanadaa ja Suomea. Mitä kauemmin asuin täällä, sitä vieraammaksi Suomi muuttui. Suomen-reissuilla olin innoissani kaikista minulle tutuista ja uusista tuotteista. Maitotuotehyllyn edessä olin ymmälläni runsaudenpaljoudesta. Huomasin ärsyyntyväni ostoskärryjen kanssa ohijyräävistä ihmisistä, jotka eivät sanoneet kiitos tai anteeksi. Tervehdin tuntemattomia vastaantulijoita ja sain osakseni kummallisia katseita. Suomen-reissuihin oli mahdutettava sata ja yksi osittain nostalgista must do -juttua.
…mutta juuret Suomessa
Mikä maa on parempi -vertailun sijaan ymmärrän nykyään joidenkin asioiden toimivan paremmin Kanadassa, toisten taas Suomessa.
Kanada on suuri ja monikulttuurinen maa, hyvin erilainen kuin Suomi. Silti ihmiset ovat myös samanlaisia ainakin täällä pohjoisessa – kenties luonnon ja vuodenaikojen vaihtelun muovaamina. Kanada on kotini. ja Voin tunnustaa juurtuneeni tänne. Ylen sijaan valitsen CBC:n ja kannustan kanadalaisia urheilijoita – paitsi jos vastustajana on Suomi! Olen pudonnut kärryiltä suomalaisista poliitikoista, TV-ohjelmista, musiikista ja julkkiksista. Villieläinten laskemisen olen lopettanut jo vuosia sitten (se ei tarkoita etteikö jokainen mustakarhu, susi, ilves tai kotka aiheuttaisi minussa ihastusta).
Vaikka olen juurtunut Kanadaan, pidän yllä myös suomalaisia perinteitä ja ruokia. Kahdelle lapselleni puhun ylpeästi suomea. Haaveilen saunan rakentamisesta. Juureni ovat Suomessa, mutta en kaipaa Suomea maana. Kaipaan perhettä ja ystäviäni Suomessa. Heidän kanssaan en tunne oloani ulkopuoliseksi.
Olen oma itseni molemmissa maissa, ja molemmat maat ovat muokanneet minusta tällaisen kuin olen.
Teksti: Siru Kantola
Näin Siru esittelee itsensä: Asun puolisoni, kahden lapsemme ja kolmen koiramme kanssa pienessä, syrjäisessä kylässä pohjois-Ontariossa, Kanadassa. Olen koulutukseltani kuvataideopettaja, mutta työskentelen luokanopettajana intiaanireservaatin koulussa. Luonto ja ulkoilu ovat minulle tärkeitä. Mieheni ja lapsemme kuuluvat Ojibway-heimoon.
Suosittelen jokaista oppimaan lisää Kanadan alkuperäiskansoista ja sisäoppilaitosjärjestelmästä:
Legacy Of Hope Foundation
Residential School History
The Assembly of First Nations: The AFN Education Toolkit
Kuvat: Siru Kantola (kotka, karhu). Blogin pääkuva: Damien Bouchard. Damien Bouchard on Sirun puolison serkku. Damien Bouchardia voi seurata
Facebookissa: facebook.com/Crowcreator/
Instagramissa: instagram.com/crowcreator
Tositarinoita-teemaotsikolla julkaistaan Perhe maailmalla -blogissa ulkosuomalaisten, vapaaehtoisten vertaisasiantuntijoiden tuottamia sisältöjä.