Lapsillemme perheen kanssa maasta toiseen muuttaminen 3–5 vuoden välein on ollut tavallista arkea. He ovat kasvaneet kansainvälisyyteen. Samalla side Suomeen ja suomalaisuuteen on heille muodostunut toisenlaiseksi. Suomi on vain yksi pysäkki muiden joukossa. Tämä näkyy selvimmin kielessä. Nyt jo teini-ikäiset lapseni puhuvat ja ymmärtävät kyllä suomea, mutta ensimmäiseksi kieleksi heille on muodostunut englanti.
Synnyin ja vartuin pienessä maaseutukylässä Varsinais-Suomessa. Minä tunsin kaikki ja koko kylä tunsi minut ja perheeni, jo monen sukupolven ajalta. Kansainväliset vaikutteet olivat tuolloin – kahden televisiokanavan aikaan – varsin vähissä. Näistä lähtökohdista huolimatta elämä on vienyt minua ympäri maailmaa. Olen saanut opiskella, tehdä töitä ja asua Saksassa ja Belgiassa sekä maailman suurimmissa kaupungeissa, Lontoossa, Tokiossa ja Pekingissä. Tällä hetkellä perheemme asuu Ateenassa.
Alkuvuodesta minulla oli ilo osallistua Perhe Maailmalla -hankkeen nuotioiltaan, jossa keskustelimme lasten äidinkielen ylläpitämisestä ulkomailla asuessa. Keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja sujui positiivisessa hengessä – siitä huolimatta, että jouduin myöntämään heti alkuun epäonnistuneeni tavoitteessa totaalisesti. Englannista on tullut lapsilleni se ensimmäinen, ilmaisuvoimaisempi kieli.
Suomen kieli on toki ollut koko ajan enemmän tai vähemmän läsnä. Lapset kävivät Suomi-koulua Tokiossa ja Pekingissä. Automatkat kuluivat äänikirjojen kanssa. Muumi-levyä kuunneltiin niin paljon, että Benny Törnroosin Käy Muumilaaksoon on varmasti elämäni aikana eniten kuulemani kappale!
Meille on tullut Aku Ankka, Koululainen ja Suomen Luonto -lehti. Miinaa ja Manua luin lapsille paljon ääneen, samoin Tiitiäisen Satupuuta ja muita runoja. Kun lapset innostuivat Harry Pottereista, hankin sarjan myös suomen kielellä. Olen hankkinut muitakin suomenkielisiä lasten- ja nuortenkirjoja.
Varhaisteini-ikään kuuluu vähittäinen liukuminen pois vanhempien vaikutuspiiristä, halusimme tai emme. Musiikkimaku muotoutuu usein kavereiden kanssa yhteiseksi, lukulista tulee koulun kautta, ja yhä useammin vanhempi huomaa joutuvansa perustelemaan omia mielipiteitään ja arvojaan. Lapset muodostavat itse oman maailmankuvansa. Hyvä niin.
Särkyykö suomalaisen äidin sydän, jos lapsen maailmankuvaan ei mahdukaan suomen kieli?
Olin nuorena monen muun ikäiseni lailla kova lukemaan. Olimme onnekkaita. Aikaamme ei vienyt sosiaalinen media, nettiä ei ollut vielä keksitty, eikä lankapuhelimessa ollut ainakaan meidän perheessämme lupa roikkua turhan päiten. Isäni mielestä sopivaa vapaa-ajan aktiviteettia lapsille olivat herneenpalkojen perkaus ja marjojen pakastaminen, mutta lukemiseen kannustettiin.
Omalla lukulistallani olivat tietysti kaikki mahdolliset hevos- ja koirakirjat, Neiti Etsivä -, Viisikko- ja Tiina-sarjat. 2000-luvulla syntyneitä lapsiani Viisikon 1940-luvulla kirjoitetut seikkailut eivät saaneet ahmimaan koko sarjaa. Aktiivisten toimintasankariprinsessoiden maailmaan kasvanut tyttäreni ei innostunut hillitystä Tiinasta. Heppakirjojen suosio kuitenkin osoitti, että hevostallien maailma on sukupolvesta toiseen samanlainen.
Ulkosuomalaiselle nuorelle uusien kotimaisten lasten- ja nuortenkirjojen maailma tuntuu olevan vieras. Suomalaisen koulumaailman kuvaus on liian kaukaista kansainvälisissä kouluissa opettajaa teitittelemään tottuneille nuorille.
Suomen kielelle käännetty ulkomainen nuortenkirjallisuus on harmillisen usein kieleltään huonosti luettavaa. Kun kieli ei vedä, kirjakin jää lukematta. Huonosti suomea taitava nuori ei ala taistella sisällön kanssa, joka ei häntä kiinnosta. Mutta – kuten jokainen Pottereiden suosiota seurannut tietää – kun motivaatio on kohdallaan, sivut kääntyvät kuin itsestään.
Missä ovat suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa esikuvat lapsille, jotka viettävät elämänsä reissaten maasta toiseen tai elävät kahden kulttuurin kodeissa? Tai lapsille, joille suomalaisuus on yksi identiteetti muiden joukossa?
Tässä muutamia ideoita: Miina ja Manu muuttavat taas, Tatu ja Patu ummikkoina ulkomailla, Suomen lasten trooppiset eläinsadut, Onneli ja Anneli ikuisen kesän maassa ja Risto Räppääjä – se tunne kun kukaan uudessa koulussa ei osaa lausua nimeäsi.
Teksti: Anna Gustafsson
Kuva: Unsplash
Kirjoittaja on Ateenassa asuva vapaa toimittaja ja arkeologian opiskelija. Vapaa-ajallaan hän harrastaa elämäkertojen lukemista, valokuvausta ja museoita.
Tositarinoita-teemaotsikolla julkaistaan Perhe maailmalla –blogissa ulkosuomalaisten, vapaaehtoisten vertaisasiantuntijoiden tuottamia sisältöjä.