Kolumni: Kun kaikki ei ole hyvin

Kun kaikki ei ole hyvin, turha on teeskennellä mitään muuta. Kun elämä on ollut pitkään raskasta, kaiken logiikan mukaan itselleen pitäisi antaa aikaa toipumiseen.

Blogi-vko-34-hannah-jacobson-unsplash.jpg

Löysin tänä kesänä itsestäni ihan uuden piirteen: hyvinvointikateuden. Suomalainen elämänmeno näytti silmissäni liiankin täydelliseltä verrattuna belgialaiseen.

Lomalle tullessa tuntui kuin olisi saapunut toiseen todellisuuteen. Toki Suomessakin puhuttiin koronasta; sen vuoksi oli kärsitty ja kärsitään vieläkin. Ei Suomikaan ole mikään lintukoto. Silti koin itseni jotenkin kummallisen kateelliseksi sivustaseuraajaksi.

Miten ihmeessä Suomessa on kaikki niin hyvin?

Monella suomalaisella paikkakunnalla elämä on jatkunut suhteellisen normaalina – toisin kuin vaikkapa Belgian Liègessa. Jälkimmäisessä olemme päässeet maailmankartalle, koska olimme hetken aikaa Euroopan pahin koronakeskus. Kadulla hiippailtiin sen verran, että ruokaostokset sai tehtyä. Avautumista ja elämän normalisoitumista tapahtui juuri kesän kynnyksellä, siirtymä Suomeen ei ollut totaalinen shokki.

Voiko elämä olla näinkin huoletonta?

Synnyinmaani näytti yhtäkkiä täydelliseltä paratiisilta. Katsoin kiitollisena, kun tyttäreni hyppäsi pyörän selkään ja polki metsän läpi läheiselle uimamontulle. Asettauduin itsekin rannalle makoilemaan. Tein listoja kaikesta, mikä Suomessa on niin hyvin. Lapsilla on koulussa ihan oikeita kirjoja, ja ihan omia sellaisia! Ja se lämmin, ilmainen ateria! Iltapäiväkerhoja! Ja kunnat järjestävät kaikenmaailman puistojoogia ja akvarellikursseja – sinne sekaan vain, niin nuoret kuin vanhat!

Kun menin kauppaan ja asioin maskittomien ihmisten parissa, kateuspuuskani saavutti huippunsa. Samaan syssyyn pääsin seuraamaan sydän kurkussa uutisia Belgian Liègesta, jonne iski tulva-aalto. Kotimme säästyi tuholta, mutta moni muu ei ollut yhtä onnekas. Suomessa mietin, mitähän kamalaa seuraavaksi tapahtuu. Kun törmäsin metsässä huuhkajaan, olin varma, että sekin huhuili vain pahoja enteitä.

Odotin lomafiilistä, sellaista huoletonta keveyttä mieleeni. Sen sijaan ajatukset täyttyivät huolilla. Lomani puolivälissä en ollut vielä saanut rentoudesta kiinni. Kirosin. Mikä hitto minua vaivaa, kun en osaa edes nauttia kaikesta kauniista. Harmitti vietävästi. Suretti vielä enemmän. Aivan kuin korona-aika olisi liimautunut iholle ikävänä painolastina. En saa ravistettua sitä yltäni. Päätin, että en edes yritä piristyä. Tämä päätös toi helpotuksen tunteen mukanaan.

Kun kaikki ei ole hyvin, turha on teeskennellä mitään muuta.

Kun elämä on ollut pitkään raskasta, kaiken logiikan mukaan itselleen pitäisi antaa aikaa toipumiseen. Kesälomastani tulikin siis vähän kuin sairasloma: Nuolin haavojani, annoin henkisen kuonan poistua omaan tahtiinsa ja yritin kerätä voimiani.

Kun päätin lopettaa pinnistelyn lomafiiliksen suhteen, kateuskin helpotti.

Paha mielihän siellä kateuden alla piilotteli. Ihan syystäkin. Annan sille siis parasta lääkettä – eli aikaa.


Heli Suutari

Kirjoittaja on yksilö- ja pariterapeutti, joka työskentelee Brysselissä ulkosuomalaisten ja muiden ekspatriaattien parissa. Häneltä on julkaistu kirjat ”Kaikki kääntyy hyväksi – 365 ajatusta itsensä auttamisesta” (Atena 2019) ja ”Kaikki kääntyy hyväksi – Harjoituskirja” (Atena 2020). Suutarin kaksikulttuuriseen perheeseen kuuluvat aviomies Pierre ja tytär Ilona.

Kuva: Hannah Jacobson/Unsplash