Ohi kiitävän auton kuski pui nyrkkiä ja näyttää keskisormea. Suuni loksahtaa hämmästyksestä auki – ohjaimissa on iäkkäämpi naisihminen. En tiedä olisinko kummastellut asiaa, jos kyseessä olisi ollut vaikkapa nuori mies. Ajellessani takaisin kotiin jään miettimään vihan ilmaisun stereotypioita ja vaihtelevia tapoja.
Kuvailemani episodi tapahtui Hollannin puolella. Olen työskennellyt Hollannissa lyhyen jakson ja käyn siellä säännöllisesti. Jos teen rankan yleistyksen, voisin sanoa, että siellä ei kiukkua peitellä. Ainoastaan Hollannissa minulle on lyöty ovi nenän edestä kiinni tai jätetty vastaamatta hyvän huomenen toivotuksiin. Ihan työpaikalla siis. Hollantilaiset itse ovat ylpeitä suorapuheisuudestaan. Mielestäni heillä menevät puurot ja vellit välillä sekaisin: rehti suoruus ei ole synonyymi epäkohteliaisuudelle ja ilkeille sanoille.
Asun Belgian puolella, Vallonian provinssissa, joka on tunnettu ”välimerellisestä temperamentistaan”. Volyymia ei säästellä, puhetta riittää. Toisaalta kohteliaisuus on tärkeää: vaikka kuinka raivostuttaa, vastapuolta ei unohdeta puhutella nimikkeillä ”madame” tai ”monsieur”. Ehkä näennäisen kohteliaisuuden alle on turvallisempaa piilottaa pinnan alla kytevät aggressiot. Suu sanoo yhtä, mutta sävy ja ilmeet paljastavat jotain muuta. Jos oikein yksinkertaistan, voisin sanoa, että belgialaiset ilmaisevat vihaansa passiivis-aggressiivisesti.
No, entäs me suomalaiset? Olen kotoisin pohjoisesta, jossa viha pidetään piilossa, kunnes räjähtää. Alkoholilla on iso rooli vihan pääsemisessä päivänvaloon. Tai sitten ollaan hiljaa ja masennutaan.
Kyllä, luit oikein: masennus voi olla sisäänpäin kääntynyttä vihaa.
Esittämilläni yleistyksillä provosoin hieman tarkoituksellakin. Tiedän, että viha on universaali ja inhimillinen tunne, jota koetaan kaikissa kulttuureissa. Tuskin on kansoja, jotka ovat vihaisempia kuin muut. Kulttuurisia eroja löytyy kyllä siitä, miten ns. kielteisiä tunteita ilmaistaan, ja miten niitä tulkitaan. Ulkosuomalaiselle tämä kenttä voi olla haasteellinen; vihan kanssa ollaan jo muutenkin epävarmassa maastossa.
Harvalle meistä viha on helppo nakki. Yritämme haudata suuttumuksemme: Vihaisesta ihmisestä on vaikea pitää. Olemme saattaneet oppia, että vihan tunteesta seuraa automaattinen rankaisu. Ehkä olemme nähneet ainoastaan tuhoavaa vihaa, meillä ei ole aavistustakaan, mitä on ”hyvä” viha.
Viha itsessään on tarpeellinen ja terve tunne. Se suojaa rajojamme ja antaa myös energiaa. Jos ei salli itsensä tuntea vihaa, on kuin amputoisi itse itseltään jäsenen. Vihalla on viesti, se juontaa jostakin. Meillä on vastuu kuunnella sen sanomaa.
Keskisormeaan heilutteleva kuski on mainio esimerkki siitä, miten viha kiehuu yli. Road rage (rattiraivo) on jo vakiintunut termi aggressiiviselle käytökselle liikenteessä. Tuota samaa raivoa näkyy somemaailmassa: Kommenttikentät vilisevät törkeyksiä, varsinkin anonyymisti. Pitkään jatkunut koronakriisi on vetänyt ihmisten jaksamisen äärimmilleen: moni purkaa pahaa oloaan vihan kautta.
Ensi kerralla, kun joku pui nyrkkiä autosta tai laukoo töykeyksiä vaikkapa kauppajonossa, päätän ajatella, että hänellä on varmasti paha olo. Niin aion tehdä myös itselleni, kun menetän hermoni kotiväelle. Pysähdyn miettimään, miksi vihastuttaa. Voisiko ollakin niin, etten ole vihainen vaan ihan vain surullinen tai väsynyt.
Näillä eväillä pääsee taas eteenpäin.
Heli Suutari
Kirjoittaja on yksilö- ja pariterapeutti, joka työskentelee Brysselissä ulkosuomalaisten ja muiden ekspatriaattien parissa. Häneltä on julkaistu kirjat ”Kaikki kääntyy hyväksi – 365 ajatusta itsensä auttamisesta” (Atena 2019) ja ”Kaikki kääntyy hyväksi – Harjoituskirja” (Atena 2020). Suutarin kaksikulttuuriseen perheeseen kuuluvat aviomies Pierre ja tytär Ilona.