Minulta toivottiin ero-aiheista kolumnia. Luulisi, että pariterapeutilta löytyisi aiheesta sanottavaa suoraan selkäytimestä.
Minulle tuli tyhjän paperin kammo.
Mikä tässä on niin vaikeaa, kysyin itseltäni. Varmaankin se, että kyseessä on niin vaikea aihe. Nopealla googlaamisella törmäsin otsikkoon: ”Avioero ulkomailla on vaikeuksien kerjäämistä”. Niin hirveä väite, ettei inspiraatiota tarvinnut enää etsiä.
Olen tavannut terapiavastaanotolla ulkosuomalaisia, joilla on ollut ero vireillä, käynnissä tai jo jälkimaininkien puolella. Mieleeni nousee käsinkosketeltava tuska. Jos näille ihmisille mentäisiin sanomaan, että he ovat kerjänneet vaikeuksia pariutumalla ulkomaalaisen kanssa tai muuttamalla ulkomaille, se olisi pahimmanlaatuinen isku vyön alle. Elämä on arvaamatonta, oltiinpa koti- tai ulkomailla.
Syyllisyyden tunne kuuluu eroprosesseihin, mutta erityisen vahvasti se näkyy ulkosuomalaisten kokemuksissa. Syyllisyys kumpuaa irrationaalista ajatuksista: Olisi pitänyt tietää etukäteen, ettei tästä mitään tule. Kun on ne kulttuurierot. Kun tuli ryhdyttyä kotiäidiksi tai -isäksi vaikkei sitä suuremmin halunnut. Kun jätti oman uran, kun päätti priorisoida lapset. Kun luotti toiseen: Yhdessä selvitään, samassa veneessä tässä ollaan. Kun rakas lupasi auttaa sopeutumaan uuteen asuinmaahan, mutta sitä ei tapahtunutkaan. Tapahtuikin ehkä kaikkea sellaista, mitä ei osannut suunnitella. Ilman, että kerjäsi vaikeuksia.
Eron äärellä monen ajatukset pyörivät sen mahdottomuuden ympärillä. Mount Everestille kiipeäminenkin tuntuisi helpommalta ratkaisulta. Logistiset ja käytännön haasteet eivät olekaan pikkujuttuja. Miten jakaa lapsen huoltajuus kahden maan välillä? Missä asua, kun ei ole omia säästöjä? Lakiasiat ovat luku sinänsä. Minkä maan lakeja sovelletaan? Missä olisi ”edullisinta” erota? Kuka on tilanteessa niskan päällä?
Nämä koukerot syövät voimia. Päätösten odottelusta voi tulla pitkä kuin nälkävuosi. Tässä kohtaa on kyllä jo selvää, että harva lähtee eroprosessiin heppoisin perustein. Ongelmia on yritetty ratkoa pitkään. Tai pahasta olosta on tullut niin paha, että jäljellä ei ole enää muita vaihtoehtoja.
En tiedä olenko väärässä, jos sanon, että ulkosuomalaiset yrittävät työstää ongelmia tavallistakin sinnikkäämmin. Joskus on kuitenkin aika sanoa: Minä ansaitsen parempaa, minun ei tarvitse jäädä kärsimään. Jos yhteiselo tekee jatkuvasti kipeää, jos kumppani satuttaa henkisesti tai fyysisesti tai tilanne on muuten vain kestämätön, on aika armahtaa itseään.
Eroja tapahtuu. Ihmiset löytävät ratkaisuja, vaikka niitä ei pitänyt olla. He sopeutuvat. Palaset loksahtavat ajan myötä kohdalleen. Sen olen nähnyt myös vastaanotoillani.
Mahdottomia tilanteita ei ole olemassakaan. Yksin ei tarvitse pärjätä, apuakin on tarjolla. Syyllisyyden sijaan voi tarttua itseään kädestä, silittää kämmenselkää ja sanoa, että hienosti yritetty.
Teksti: Heli Suutari
Kirjoittaja on yksilö- ja pariterapeutti, joka työskentelee Brysselissä ulkosuomalaisten ja muiden ekspatriaattien parissa. Häneltä on julkaistu kirjat ”Kaikki kääntyy hyväksi – 365 ajatusta itsensä auttamisesta” (Atena 2019) ja ”Kaikki kääntyy hyväksi – Harjoituskirja” (Atena 2020). Suutarin kaksikulttuuriseen perheeseen kuuluvat aviomies Pierre ja tytär Ilona.
Kuva: Michael Fenton/Unsplash