Kolumni: Miten on tärkeämpi kuin mitä

Ulkomailla asuminen on sarja päätöksiä. Lähtöpäätös on niistä ensimmäinen. Vastausvaihtoehtojen määrä on lukematon – myös päättämättä jättäminen on päätös.

Pitkospuut-003-700x525-1.jpg

Kumpikaan ei tiennyt eikä toivonut sitä, mitä tuli. Mutta syyttelylle tai katkeruudelle ei ollut tarvetta. Teimme päätöksen ja kohtasimme sen seuraukset yhdessä, kumpikin parhaamme mukaan. Tärkeimmät eli luottamus ja rakkaus säilyivät.

Ulkomailla asuminen on sarja suuria päätöksiä, joista lähtöpäätös on vasta ensimmäinen. Yleensä näissä päätöksissä ei voi päättää oikein tai väärin, vaan vaihtoehtojen määrä on lukematon. Myös päättämättä jättäminen on päätös.  Yhden päätöksen tekeminen johtaa tarpeeseen tehdä kymmenen seuraavaa. Seurauksia on vaikea ennustaa.

Parisuhteen kannalta se, miten päätökset tehdään on merkittävämpi kuin se, mitä päätetään. Yhteiset päätökset vahvistavat parisuhdetta. Ulkomailla asumisen olosuhteista ja vastoinkäymisistä riippumatta parisuhde voi vahvistua kaikesta koetusta, jos niitä edeltävät päätökset on tehty yhdessä niihin sitoutuen.

Yhteisten päätösten pahin vihollinen ovat hiljaa mielessä tehdyt myönnytykset. Ne ovat epäreiluja itseä ja toista kohtaan. Ne voivat johtaa hiljaisen katkeruuden kerääntymiseen, mistä toinen ei voi tietää – saati auttaa. Vaikeuksien tullessa toinen voi yllättäen irtisanoutua päätetystä tai uhriutua, asettua toisen tekemän päätöksen uhriksi.

Kompromisseissa on vaaransa. Jos toinen puoliso haluaisi muuttaa Kiinaan ja toinen Yhdysvaltoihin, maantieteellisenä kompromissina Algeria ei välttämättä olisi paras ratkaisu. Päätöksiä mietittäessä on tärkeää tavoittaa omat toiveet ja pelot, jotta niistä voidaan keskustella. Ehkä jotkin Kiinaa toivovan toiveet voisivat toteutua myös Yhdysvalloissa? Tai jokin Yhdysvaltoihin toivovan pelko jäädä toteutumatta Kiinassa, kun asioita yhdessä järjestetään?

Yhteiset päätökset syntyvät ääneen sanotuista toiveista ja tarpeista, peloista ja pettymyksistä. Kaikki toiveet eivät aina toteudu, mutta molempien tarpeiden huomioiminen on aina mahdollista. Kummallakin on oikeus sanoa “ei” ja luottaa myös toisen ilmaisevan omat rajansa, kun mietitään eri vaihtoehtoja.

Päätöksen tekemisen prosessi on mahdollisuus viettää yhteistä aikaa ja tutustua toiseen entistä paremmin. Kun kumpikin kokee tulevansa kuulluksi, avautuu tilaa luovien ja uusien vaihtoehtojen keksimiselle. Syntyy halua sitoutua.

Yhteisten päätösten voimalla voidaan pysyä samassa veneessä, tuli mitä tuli.

Sini Rantakari

Kirjoittaja on pari- ja perhepsykoterapeutti, vaimo ja neljän lapsen äiti. Hän on asunut puolisonsa työn vuoksi vauvaperheenä Pakistanissa ja koululaisten kanssa Englannissa.